sv en

Olet vaeltanut satoja kilometrejä Googlen karttapalveluissa, tarkastellut digitaalista maailmaa niin lintuperspektiivistä kuin lähietäisyydeltäkin ja löytänyt muun muassa ne rannat ja formularadat, jotka näemme näyttelyssäsi Smoke Signals Turun Taidehallissa. Millaisia toistuvia kuvioita ja ilmiöitä näet yhteiskunnassamme ja maapallossamme tutkiessasi maailmaa tällä tavoin?

Kaikki alkoi teoksesta Holy Grail, jossa kuvasin ”coffee-to-go” -ilmiötä Googlen katunäkymän (Street View) tarjoaman aineiston avulla. Kaikki ihmiskasvot anonymisoidaan palvelussa automaattisesti ennen julkaisua. Toisin kuin muu verkossa sijaitseva aineisto, johon olemme tottuneet kohdistamaan hakuja, Street View:n visuaalista sisältöä ei ole luetteloitu eikä se siis ole samalla tavalla haettavissa. Löytääkseni ihmisiä, joista halusin tehdä muotokuvan, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kerta kaikkiaan kävellä pitkin poikin katunäkymän katuja. Kävin virtuaalisilla kävelyillä monissa maailman kaupungeissa ja samoin kuin jos olisin ollut fyysisesti paikan päällä, saatoin katsella ihmisiä ja tarkastella eroja noutokahvi-kulttuurissa ja tavoissa kävellä ympäriinsä tai toisaalta pysyä paikoillaan kahvin kanssa.

Teoksiani Structures of Entertainment ja Fuel varten etsin aluksi tavallisen verkkohaun kautta paikkoja, joita halusin kuvata, kuten lentokenttiä, huvipuistoja ja kauppapaikkoja. Tämän jälkeen vierailin paikoissa Google Mapsin avulla. Olen pannut merkille, miten yhdenmukaisesti näitä paikkoja rakennetaan eri puolilla maailmaa. Lintuperspektiivistä käsin on myös ollut helppo havaita, miten paljon tilaa ihmisten liikkuminen ja kuljettaminen sekä kulutustavarat vievät.

Selected Subjects -teosta on kolmessa aiemmassa näyttelyssä esitetty lattiasta kattoon ulottuvana installaationa, joka on koostunut parista sadasta tulosteesta. (Selected Subjects näyttelyssä Note to Self, Galleri KC Väst Göteborgissa 2021)

Smoke Signals on ensimmäinen yksityisnäyttelysi Suomessa, mutta lisää on tulossa. Kuvaamasi maisemat ovat usein samanaikaisesti sekä puoleensavetäviä että dystooppisia, ja niihin liittyy usein symbolisia merkityksiä, kuten näyttelyn formularatoihin, jotka muistuttavat niistä noidankehistä ja oravanpyöristä, joihin olemme kestämättömän elämäntapamme myötä ajautuneet. Onko meillä toivoa päästä ulos? Ja onko taide sinun tapasi harjoittaa aktivismia? 

Toivon tietysti, että pystymme löytämään ulospääsyn tästä kulutuksen ja maapallon resurssien riistämisen kierteestä, jonka varaan olemme yhteiskuntamme rakentaneet. Viime vuosien pandemian aiheuttama akuutti uhka on sitä paitsi monilta osin osoittanut, että voimme muuttaa toimintaamme, vaikkakin tapojemme muuttaminen ilmastokatastrofin hidastamiseksi vaikuttaa valitettavasti olevan vaikeampaa.

En koe taidettani yleisesti ottaen aktivismina, mutta pienessä mittakaavassa sen voi sellaisena nähdäkin; erityisesti teokseni Selected Subjects on johtanut moniin näyttelykävijöiden kanssa käytyihin keskusteluihin kestämättömästä kulutuksesta. Teoksen lähtökohtana on se tosiasia, että kotitaloustavaroiden, huonekalujen ja kodin remonttien kulutus Ruotsissa kasvoi 75 prosenttia 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Keräsin ja skannasin yli tuhat mainosta sisustuslehdistä teosta varten. Tämän jälkeen annoin tietokoneen ja koneoppimiseen perustuvan prosessin analysoida ja valita olennaisen sisällön jokaisesta mainoksesta. Hyödyntämäni digitaalinen ohjelma ei ollut tarkoitettu tämän tyyppisen kuvamateriaalin työstämiseen, mikä johti hyvin pirstaleiseen lopputulokseen, kuin symbolina kaikelle sille purettavalle ja poisheitettävälle, jota sisustushysteriamme tuottaa. Teosta on kolmessa aiemmassa näyttelyssä esitetty lattiasta kattoon ulottuvana installaationa, joka on koostunut näitä fragmentteja esittävästä parista sadasta tulosteesta.

Käytät internetiä eräänlaisena arkistona ja hyödynnät työskentelyssäsi lukuisia erilaisia automatisoituja prosesseja ja koneistettuja tekniikoita mutta samanaikaisesti kyseenalaistat luottomme siihen, mitä verkossa näemme ja haastat tietokoneen näkökyvyn. Kertoisitko suhteestasi automaattiseen ja digitaaliseen, millainen rooli erilaisilla ohjelmilla ja prosesseilla on taiteessasi?

Kiinnostukseni kaikkea digitaalista kohtaan heräsi vuonna 1994 nähdessäni ensimmäistä kertaa Photoshop-ohjelman esittelyn. Tiesin heti, että tässä on jotakin, jonka parissa haluan työskennellä. Olen vuodesta 2004 lähtien työskennellyt kuvankäsittelyn ja näyttelytuotannon ammattilaisena, tehnyt toimeksiantoja toisille valokuvaajille ja taiteilijoille ja myös opettanut alalla. Kuvankäsittelijänä tavoitteenani on useimmiten paras mahdollinen valokuvallinen ulkonäkö ja lopputulos , ja kenties vastareaktiona tälle taiteellinen työskentelyni taas pohjautuu usein digitaalisiin virheisiin ja epätarkkuuksiin, hyödyntäessäni vasta kehittelyasteella olevia digitaalisia tekniikoita tai käyttäessäni niitä toisin kuin mihin ne on tarkoitettu.

Lähtökohtanani ja inspiraationlähteenäni ovat toimineet ajatukset ja teoriat näkökyvystämme, kuten että näemme vain sen mikä on meille uutta ja että aivomme täydentävät loput aiempaan tietoon perustuen. Käyttämäni digitaaliset prosessit riisuvat kuvista paljon informaatiota, minkä toivon avaavan uusia tapoja nähdä ja tulkita niitä.

Nykyisin näemme valokuvataidetta kaikkialla ja meillä on loputtomasti mahdollisuuksia jakaa ja kokea valokuvia. Mitä ajattelet näyttelystä valokuvataiteen esittämisen muotona, onko sillä tulevaisuutta?

Minun alkuperäinen väyläni ja formaattini sekä omaan valokuvataiteelliseen työskentelyyn että muiden teosten kokemiseen oli kirja, mutta viime vuosina, työskennellessäni pääosin verkosta löytämäni kuvamateriaalin parissa, nimenomaan näyttelystä on tullut minulle tärkein taiteen esittämisen muoto. Tämä siksi, että teosteni toteutustavalla ja koolla on niin suuri merkitys niiden kokemisessa.

Myös galleriatilan ripustuksella, teosten väljyydellä tai tiheydellä sekä ripustuskorkeudella on hyvin suuri merkitys kokemukselle, ja kaikkea tätä on hyvin vaikea välittää verkkosivuilla tai sosiaalisessa mediassa. Joten uskon vakaasti näyttelyyn formaattina, niin valokuvataiteen kuin muidenkin taidemuotojen kohdalla. Olen samaa mieltä kuin aiempi opettajani ja nykyinen kollegani Annika Elisabeth von Hausswolff, joka totesi luokkamme ensimmäistä yhteistä näyttelyä ripustaessamme – hyvä ripustus ja installointi tuntuu kehossa.